Conservamus

konservatiivinen blogi

Archive for marraskuu 2008

Vapauden lahja on lunastettava

leave a comment »

Haluaisin joskus mahdollisuuden tutustua tarkemmin suurten ajattelijoiden ajatuksiin vapaudesta, mutta joudun nyt tyytymään siihen, mitä itse ajattelen.

Kuten sanottu, jokainen ihminen on luotu elämään, eikä meidän kanssaihmisten ole millään tavalla oikeutettua päättää toistemme elämästä tai kuolemasta. Kun joku sitten elää, on hänen ihmisarvonsa mukaista, että hän on vapaa. Mitä tämä tarkoittaa?

Onko ihminen vapaa aina jostakin, vai onko itse asiassa oikeammin kysymys siitä, että hän on vapaa johonkin? Mielellämme ajattelemme käytännössä, että vapaus on vapautta jostakin. Kuinka usein kuulemmekaan kommentteja: “Ei mun tartte” tai “Ei sun oo pakko”. Ahaa. Vapaus lienee siis sitä, että kukin voi itse päättää, mitä hän tekee, mihin hän osallistuu, mistä hän kieltäytyy jne. Vapaus on siis omien mielihalujen mukaan elämistä, ilman, että kukaan ulkopuolinen voi pakottaa minua mihinkään. Näinköhän?

Ajatelkaamme hetki, mitä siitä seuraisi. Esimerkki 1: Minä en halua maksaa veroja; siispä minä en maksa veroja. Koska en maksa veroja, yhteiskunta ei saa tuloja, ja koska yhteiskunta ei saa tuloja, se ei voi suorittaa tehtäviään. Esimerkki 2: Ei mikään sääntö voi estää minua käymästä vieraissa, olenhan vapaa. Siis käyn vieraissa. Kumppaninikin on vapaa, hänkin voi käydä vieraissa. Siispä minua ei kukaan voi pakottaa sitoutumaan omaan puolisooni saatikka satunnaiseen kumppaniini, enkä voi vaatia sitoutumista toisinkaan päin. Näin siis kaikki voivat itse asiassa luoda lyhyt- tai pitkäaikaisia suhteita kenen tahansa kanssa koska tahansa — eikä se ole kenellekään mikään ongelma. Entä mikä merkitys enää on perheellä, kuka todella kantaa vastuun lapsista? Ketä kiinnostaa se, mikä merkitys tällä kaikella on petettyjen ja pettyneiden kanssaihmisten elämään?

Ei. En voi uskoa, että vapaus arvona ja ihanteena olisi luonteeltaan tuollainen. Sen täytyy olla jotakin suurempaa ja kauniimpaa. Sen täytyy olla vapautta jotakin kohti. Ehkä se ennemminkin on vapautta saada tehdä hyvää ja toimia oikein, myös ja ennen kaikkea moraalisessa mielessä. Ehkä se tarkoittaa oikeutta elää omien arvojen mukaista elämää ilman, että yhteiskunta pyrkii tätä vapauttasi rajoittamaan, kunhan se ei haittaa kenenkään muunkaan elämänmahdollisuuksia. Ehkäpä tämä vapaus todella on ennen kaikkea jotakin sellaista, että ihminen, yksi yksittäinen ihminen on se vapaa subjekti, jonka vapaus perustuu siihen, että hän käyttää sitä altruistisesti lähimmäistensä ja koko yhteiskunnan parhaaksi. Siksi vapaus on hänen perusoikeutensa.

On eri asia puhua vapaudesta jostakin, sillä se on aina itsekästä. Vapaus johonkin on se, mikä ihmiselle kuuluu. Vapautemme voi tietysti kääntyä kumpaan tahansa suuntaan. Siksi vasta silloin, kun käytämme sitä, tiedämme ja osoitamme maailmalle, miten me vapautemme ymmärrämme. Vapauden lahja on lunastettava — käytännön teoilla.

(Julkaisin tämän alun perin Kulman takaa -blogissani, josta olen sittemmin luopunut.)

Mainokset

Written by broholmare

marraskuu 14, 2008 at 9:59 pm

Kategoria(t): kulttuuri, politiikka

Elämän puolustaminen – naiiviako?

leave a comment »

Niin, jätin eilen ajatukseni puolitiehen, kun yritin vastata kysymykseen, millä voidaan perustella kantaa, joka kyllä vastustaa aborttia, mutta muuten näyttäisi olevan ristiriidassa elämää puolustavan asenteen kanssa. Halusin etsiskellä joitakin periaatteita, ja niitähän tässä nyt sitten etsiskelen.

Ensinnäkin toistan sen, mitä jo sanoin: oikeus elämään on oikeuksista ensimmäinen ja perustavin, ilman sitä on turha keskustella muista oikeuksista. Uskonnolliset ihmiset näkevät tämän oikeuden perustuvan siihen, että Jumala on luonut ihmisen (Raamatun mukaan) omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen. Koska ihminen on Jumalan luoma, elämä on pyhä ja siten koskematon. Jumala on elämän Herra, eikä kukaan ihminen saa sen syntyyn ja päättymiseen vaikuttaa. Sellainen teko on raskas synti Jumalan tahtoa ja hyvyyttä vastaan.

Mutta ei elämän puolustaminen ole varsinaisesti uskonasia. Elämän puolustaminen on luonnollista; normaali ihminen ei halua kuolla, vaan pysyä terveenä ja elää. Tämä halu, tämä toive on täysin luonnollista, se kuuluu ihmisen luontoon. Ja tässä asiassa meidän on voitava myös katsoa itsestämme ulospäin ja todeta tervejärkisesti, että sama elämän jatkumisen halu on yleisinhimillinen ominaisuus, jota meidän ei pidä pelkästään edes kunnioittaa vaan myös käytännössä edistää.

Se, mikä on ihmisen luontainen ominaisuus, kuuluu kaikille ihmisille, myös syntymättömille ja heikoille, sairaille ja kuoleville. Ja jokainen yksittäinen ihminen on tässä asiassa samalla viivalla. Ei siitä voi olla poikkeuksia.

Mutta monet sanovat, että ei vain abortin vastustaminen, tai aktiivisen eutanasian vastustaminen, ole elämän puolustamista. Silloin keskusteluun nousevat esiin monenlaiset teemat sodasta ja rauhasta, perheiden tukemisesta, avioliiton määrittelystä, sosiaalipalveluista, talouspolitiikan suunnasta jne. Tämä näkemys on varteenotettava, mutta onko mikään niistä erikseen tai ovatko ne edes kaikki yhdessä rinnastettavissa abortin merkitykseen?

Suurimmalle osalle ihmisistä, onneksi, abortti on vielä kaukainen asia, olkoonkin, että abortin tehneitä tai aborttioikeuksien vakaumuksellisia puolustajia saattaa olla yllättävän lähelläkin. Abortissa kuitenkin kyse on aina yksinkertaisesti siitä, pitääkö ihmisen oikeutta elämään ehdottomana vai valinnaisena. Toisaalta monet muut yllä mainittujen kaltaiset elämän kysymykset ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia paljon paljon moniulotteisemmista ja kompleksisimmista valinnoista.

Perheellisenä tietysti toivoisin, että lapsiperheiden taloudellinen asema parantuisi: vanhempien verotusta pitäisi pienentää, lapsilisiä moninkertaistaa sekä lopettaa päivähoitomaksujen kerääminen keskimääräistä heikommin ansaitsevilta perheiltä. En kuitenkaan halua vaatia tätä kaikkea, koska raha, joka siihen otettaisiin, otettaisiin pois joltakin toiselta. Näitä asioita pitää kehittää tasapainoisesti.

Olen myös hieman epäilevä sen suhteen, että voisimme sanoa, että kokonaisuutta katsoen vain joku tietty lähestymistapa olisi oikea. Siksi juuri me voimme luottaa siihen, että demokratiassa vaihtoehdotkaan eivät aina merkitse katastrofia. Jos ajattelemme klassisen kaavan mukaan, niin porvarit haluavat kannustaa työllisyyttä pitämällä verotusta alhaalla, koska siten ehkä ostovoima lisääntyisi ja samalla välillisten verojen kertymä kasvaisi (eli verot kulutuksen mukaan). Vasemmisto taas suosii suorien verojen keräämistä ilmeisesti enemmän, jolloin tietysti kotitalouksien mahdollisuus valintoihin supistuu. Tosiasiassa kuitenkin kaikki haluavat oman visionsa mukaan pitää huolta myös yhteiskunnan vähäosaisista. Jos eivät, silloin he eivät toimi inhimillisesti katsottuna hyväksyttävällä tavalla. Lyhyt äänien kalastelu, eli liika etuisuuksien lupaaminen on sekä epärealistista että epärehellistä.

Summa summarum: Yhteiskunnan yhteistä hyvää voi pyrkiä toteuttamaan monella eri tavalla. Eri maissa ja kulttuureissa on erilaisia tapoja ja perinteitä kantaa vastuuta lähimmäisten hyvinvoinnista ja koko yhteiskunnan kehittymisestä. Avainajatus on, että hyvinvoinnin vahvistamiseen on monia eri teitä. Yksi vie päämäärää kohti yhdellä, toinen toisella tavalla. Joku voi olla “nopemman autuuden” tie, mutta ehkäpä sillä on jossakin muualla negatiivisia vaikutuksia. Olennaista on toisaalta hyväksyä itsestään huolen pitäminen, mutta kuitenkin niin, ettei se ole pois toisilta. Kyllä ihmisten yhteisöllisyyteen kuuluu aina ropaus altruismia. Oma etu ei ole kaikkien etu, vaan se on aina joltakin pois. Itsekkyys ei ole hyvä ominaisuus.

Pohjimmiltaan kuitenkin mikä tahansa yksittäinen yhteiskunnallinen valinta on aina vain suhteellinen. Se näyttää tietysti aina joko hyvältä (lisää rahaa lapsiperheille) tai pahalta (lisää maksuja lapsiperheille), mutta sen merkitystä on arvioitava aina suhteessa muihin seikkoihin. Siksi sen arvo moraalisessa päätöksenteossa on ihan eri merkitysluokan asia kuin kysymys abortista, jossa päätetään kerta kaikkiaan toisen ihmisen oikeudesta elää tai kuolla.

Vaikka monet poliittiset päätökset ovat tärkeitä ihmisen elämän ja hyvinvoinnin kannalta, niitä ei voi pitää yhtä ehdottomina kuin päätöksiä elämästä ja kuolemasta sinänsä. Nämä kaksi ovat eri tasojen asioita, ja kysymys abortista on näistä tasoista tärkeämpi.

Elämän puolustaminen — onko se naiivia? Ehkä, mutta silti se on välttämätöntä ihmisarvoisen kulttuurin ja maailman rakentamiseksi. Jokainen elämä on ainutkertainen ja arvokas.

(Julkaisin tämän alun perin Kulman takaa -blogissani, josta olen sittemmin luopunut.)

Written by broholmare

marraskuu 10, 2008 at 9:56 pm

Kategoria(t): kulttuuri, politiikka

Life – Liberty – Pursuit of Happiness, osa 1

leave a comment »

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen kolme esille nostamaa oikeutta ovat elämä, vapaus ja onnellisuuden etsintä. Tänään käsittelemme ensimmäistä.

Elämä. Ihmisen oikeuksista ajallisesti ensimmäinen ja tärkein. Muut oikeudet ovat pääosin kaikki alisteisia tälle oikeudelle, sillä mitä tekisin oikeudella vapauteen tai onnellisuuden etsintään, sanan- tai uskonnonvapauteen, jos en ensin olisi olemassa, eläisi.

Tässä tullaan ongelmaan, joka nousi esille viimeksi Amerikan presidentinvaalien yhteydessä: Mikä on monien ihmiselämän laatua parantavien politiikkojen arvo silloin, jos ensin ei pidetä kiinni jokaisen ihmisen oikeudesta elää? Suomeksi sanottuna, jos joku vastustaa aborttia tai haluaa ainakin kaventaa aborttioikeuksia, mutta kannattaa muuten vaikkapa agressiivista hyökkäyspolitiikkaa, onko hän kelvollinen pro-life-ihminen? Ja onko hän jotenkin ilman muuta parempi valinta kuin sellainen poliitikko, joka haluaa laajentaa aborttioikeutta, mutta ei ehkä olisi alkuunkaan agressiivinen ulkopolitiikassa?

Kysymys on haastava. Näyttää siltä, että monet ystäväni, sellaisetkin, jotka vastustavat aborttia, ovat taipuvaisia tukemaan poliitikkoa, joka muissa asioissa olisi ehkä linjaltaan parempi. Itse olen paljon varautuneempi. Kuten jo sanoin, oikeus elämään on perustavanlaatuinen oikeus, se on itse asiassa kaikkien muiden oikeuksien edellytys. Siksi näenkin, ettei voi olla järkevää eikä hyvää politiikkaa, ilman että perusta on kunnossa. Eli vaikka politiikan tavoitteet olisivatkin monilta osin kannatettavat, eivät ne silti ole vakuuttavia, ellei niiden perusta ole puolustettavissa.

Mitä sellainen poliitikko oikein ajattelee, joka haluaa tukea lapsiperheitä, tehdä koulutuksesta paremmin saavutettavan (taloudellisesta asemasta riippumattoman) tms., mutta ei samalla tee voitavaansa, että jokainen ihmislapsi saisi syntyä tähän maailmaan? Hänen poliittinen periaatteellisuutensa on ristiriitainen, eikä hän siten ole uskottava. Asioista tärkeimmässä, ihmisen arvokkuuden absoluuttisessa kunnioittamisessa, hän ei ole taipumaton. Ja jos se on luovutettavissa, voimme olla varmoja, että kaikki muukin on.

Entä toisinpäin? Mitä ajattelee poliitikko, joka vastustaa aborttia, mutta lähettää samalla sotilaita toiselle puolelle maapalloa, varsin hatarin perustein. Tai poliitikko, joka ei hyväksy aborttioikeuden laajentamista, muttei myöskään halua tukea vaikkapa lapsiperheiden aseman vahvistamista, köyhien oikeutta perusterveydenhoitoon tms. Hyvä kysymys, ja siihen vastaaminen vaatii joidenkin periaatteiden ymmärtämistä.

Palaan asiaan illalla, kun on enemmän aikaa.

(Julkaisin tämän alun perin Kulman takaa -blogissani, josta olen sittemmin luopunut.)

Written by broholmare

marraskuu 9, 2008 at 9:54 pm

Kategoria(t): politiikka

Martin Luther King ja nuoruusvuodet

leave a comment »

Afrikan-amerikkalaisten (pitääkö suomessa ottaa käyttöön tällainen sanahirviö?) suuri sankari ennen Obamaa oli Martin Luther King, pastori, joka mullisti väkivallattomalla mutta taipumattomalla tavallaan segregaatiojärjestelmän Yhdysvalloissa.Nuorempana ihailin Kingiä suuresti. Ja tavallaan tuo idolin asema on säilynyt, vaikka täytyy myöntää, että idolin sijalle on tullut monien tavoitteidensa perusteella kunnioitettava ihminen. Niin, aikuisuuteen kasvaminen on varmaankin sitä, ettei katso kaikkea ruusuisella lapsen uskolla.

Mutta se, mistä pidin ja mitä arvostin Martin Luther Kingissä, ja monissa valtionpäämiehissä, oli se, että he tietyllä tavalla alistivat itsensä ihanteillensa saavuttaakseen ne uskoen samalla lujasti tekevänsä tärkeän hyvän työn oman kansansa hyväksi.

He panivat itsensä likoon ihanteittensa saavuttamiseksi eivätkä aina ollenkaan välittäneet niistä monista henkilökohtaisista takaiskuista ja välttämättömistä uhrauksista, jotka “kuuluivat kauppaan”.

Nyt, kun katson tämän päivän Eurooppa-politiikkaa, tai ihan omaa paikallista politiikkaa, en ole huomaavinani enkä tunnistavinani tällaista ihanteellisuutta. Poliittinen yhteisömme on täynnä aatteettomuutta. Ehkä olen väärässä, mutta jos aatteita, ihanteita ei ole, takinkääntämistä on sitäkin enemmän. Ihmisten on aika uudelleen oppia sitoutumaan ja todella pitämään kiinni niistä ihanteista, joita he, vakavasti harkiten, ovat omaksuneet.

Martin Luther King sanoi aikoinaan jotakin tällaista (nuorena miehenä osasin tätäkin puhetta paljon pitemmän pätkän uudestaan):

I have a dream. I have a dream deeply rooted in the American dream. I have a dream that one day this nation will rise up and live out the true meaning of its creed: ‘We hold these truths to be self-evident: that all men are created equal, that they are endowed with certain inalienable rights that among these are life, liberty and the pursuit of happiness.’

Näin opin pitämään aikoinaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta suuressa arvossa. Sen tavoitteet olivat — ja ovat — kauniit, todella uhrautumisen arvoiset.

Mutta tänään vain harva todella enää on valmis kärsimään henkilökohtaisesti, jotta yhteinen hyvä, nämä ihanteelliset tavoitteet, voisivat toteutua. Siitä olen suruissani, ja siksi kunnioitan suuresti niitä, jotka yhä vielä 2000-luvulla “tunnustavat väriä”.

(Julkaisin tämän alun perin Kulman takaa -blogissani, josta olen sittemmin luopunut.)

Written by broholmare

marraskuu 8, 2008 at 9:50 pm

Kategoria(t): politiikka

Miksi en olisi äänestänyt Obamaa

leave a comment »

Euroopassa, jopa Suomessa, on vallalla vallan kummallinen hysteria. Amerikan Yhdysvallat on saanut presidentiksi mustan miehen, ja vieläpä demokraatin. Nyt me kaikki (“me” ei oikeasti tarkoita kaikkia, eikä minua, mutta tätä se “hysteria” juuri saa aikaan) olemme riemuissamme. Vihdoinkin paha Amerikka muuttuu, se omaksuu yhä enemmän eurooppalaista ajattelua ja lopettaa maailmanpoliisina toimimisen.

Näen tässä hysteriassa monta ongelmaa. Ensimmäinen kohdistuu siihen ylpeyttä tihkuvaan ajatteluun, että kaikki on täällä Euroopassa niin paljon paremmin. Onko niin todella? Missä mielessä? Totta on tietysti se, että täällä sosiaalinen huolenpito vähäosaisia ja varattomia kohtaan on ilmeisesti parempi. Pultsareita hoidetaan terveyskeskuksissa ja sairaaloissa. Köyhillä on jonkinlainen sosiaalinen perusturva — kuten hyvin näemme euroopan suurkaupunkien kaduilla. Täällä Euroopassa me elämme todellisessa Onnelassa.

Täällä Euroopassa me olemme myös hyvin tyytyväisiä elämäämme. Me koemme, että meillä on merkitystä yhteiskunnallemme, isänmaallemme. Me koemme, että meidän on autettava lähimmäisiämme kaukomailla, siellä, missä kehitys ei ole edennyt vielä yhtä pitkälle, missä nälkää, sairauksia ja kurjuutta esiintyy. Me ajattelemme, että niin on oikein, että kaikki saavat ajatella ja elää juuri niin kuin haluavat. Ei se mitään haittaa. Homot ja heterot yhdessä, sulassa sovussa.

Se, mikä eniten pistää silmään tässä kaikessa on se, että emme ilmeisesti uskalla katsoa tarkemmin omaan yhteiskuntakulttuuriimme. Mikä siinä on niin hyvää? Tietenkin mieleen tulee historia, rauha ja vapaus (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan). Eurooppalaisen kulttuurin ilmeinen menestys näkyy myös yhteiskunnan infrastruktuurin kehittyneisyydessä, poliittisen järjestelmän avoimuutena jne. Totta moni seikka. Kuitenkin jotakin inhimillisesti merkittävää siitä puuttuu: Se ei ole enää ankkuroitunut mihinkään.

Euroopalla ei näytä olevan enää mitään yhtenäistä tavoitetta, se ei tunnusta mitään kunniakasta päämäärää, se ei enää tunnusta perustuvansa millekään tietylle arvoperustalle. Se on siis pelkkä alueellisesti ja historiallisesti toisiinsa kiinnittyneiden kansojen rykelmä, jossa kunkin kansan ja kunkin kansalaisen tavoitteena on ensi sijassa oma menestys ja hyvinvointi.

Miksi en olisi äänestänyt Obamaa? Siksi, että Eurooppa halusi häntä niin kiihkeästi. Ilmeisesti hän haluaa siis tehdä Yhdysvalloista yhä enemmän eurooppalaistyylisen maan, maan, jossa ihanteet ja arvot tallataan edistyksen ja oman edun nimissä. Maan, jossa moraaliarvoista perimmäisin, oikeus elämään sinänsä, on vailla suurtakaan merkitystä. Mitä me niillä muilla arvoilla, jos emme edes eläisi?

(Julkaisin tämän alun perin Kulman takaa -blogissani, josta olen sittemmin luopunut.)

Written by broholmare

marraskuu 7, 2008 at 9:47 pm

Kategoria(t): politiikka